Rakkaus

Mistä aloittaisin tämän tekstini? Siitä on kauan kun olen kirjottanut elämästäni.
Olen edellisissä teksteissäni kertonut elämästäni, muutostani, aikuistuvista tyttäristä, jotka jo nyt aikuisia. Elämämme koostuu arjesta, niin kuin jokaisella meistä mutta meidän arkeamme valottavat neurologiset erityispiirteet kuten Asperger.

Sukumme on saanut vanhemman tyttären myötä uusia tulokkaita. Eli minulla on lapsenlapsia. Lapsukaisia on kaksi, jotka aivan ihania mussukoita ja pikku riiviöitä, rakastettavia sellaisia. Nämä lapsukaiset saavat mummon sydämen äärimmilleen rakkaudesta mutta myös äärimmilleen väsymyksestä.

Välistä olen miettinyt pienokaisten syntymän jälkeen itseäni, tunteitani sekä erilaisuuttani suhteessa muihin, vai onko se erilaisuutta? Tässä Aspergerissä on oudointa se, että en tunne minkäänlaisia tunteita vieraita henkilöitä kohtaan. Tai no, ehkä ystävällisyyttä ja.. niin mitä, ehkä vain ihmettelen toisia ja heidän käytöstään tai ajatusmaailmaa.  Tällä vieraudella tarkoitan lapsia tai oikeastaan en ymmärrä miksi minun pitäisi tuntea jotain tunteita vieraita lapsia kohtaan.  Minulta varmaan puuttuu se "söpöys" tutka, joka rekisteröisi kaiken söpön, ihanan ja rääkyvän mytyn. Mutta minä en rekisteröi niitä.

Ennen omia lapsiani en tuntenut mitään vauvakuumetta sun muuta ihmeellistä. Lapset vain tehtiin, koska ne oli siihen elämäntilanteeseen kaikkein järkevintä pukata. Kun lapseni syntyi, se syttyi kuin salma kirkkaalta taivaalta, tuo tunne minussa, rakkaus, Rakkaus lastani kohtaan. Ketään en ollut ennen rakastanut tai tule rakastamaan niin kuin lapsiani. Se vain tuli ja pysyy minussa. Eli vaikka en pidä pienistä rääkyvistä lapsista, joilla on niin jumalattoman suuri ja kauhea ääni ja jotka eivät usko mitään sekä sotkevat niin saakelisti, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi omia lapsiani ja lapsia jotka tyttäreni joskus saavat. Maailmaani ei mahdu muita kuin lapseni, lapsenlapseni ja mieheni sekä kissavanhuksemme. Kyllä, kylä osaan tuntea ja rakastaa ja rakkautta riittää.