Muutos on aina henkinen prosessi, oli se sisäistä tai ulkoista. Minun muutokseni on sanan varsinaisessa merkityksessä muutosta. Perheellämme on kaksi asuntoa kahdella paikkakunnalla ja olemme luopumassa toisesta. Asunto, josta luovumme on osa minua itseäni ja siksi se osin tekee oloni haikeaksi.
Kerrostalo asuntomme on ollut minulle ja tyttärilleni niin sanottu kotipesä. Olemme saaneet kokoontua asuntoon aina meidän naisten kesken ja olen voinut samalla toteuttaa yhtä osaa naiseudesta itsessäni eli olla äiti sanan mukaisessa merkityksessä kolmelle ihanalle nuorelle naiselleni. Joku varmaan nyt ihmettelee, että miksi vain koen olevani äiti 100% täällä. Tätä on vaikea selittää mutta yritän parhaani mukaan. Olen ollut lapsilleni ainoa huoltaja aina lapsien leikki-iästä saakka ja olen asunut lapsieni kanssa yhdessä ilman miehen tukea ja turvaa. Ehkäpä siksi minusta on kouliintunutkin tämä oman tiensä päämäärätietoinen kulkija, joka ajattelee ja tekee niin kuin itse parhaaksi tuntee.
Suhde miehiin on tämän yksinhuoltajuuden aikana ollut minulla aina taka-alalla. Olen elänyt vain lapsilleni ja itselleni. Tämä aika on käytännössä mennyt lapsieni kanssa, työtä tehden ja opiskellen. Tuolloin vähäinen vapaa-aikani kului nukkuessa, omia opintoja suorittaessani sekä oleiluna lapsieni kanssa. Suhde miehiin oli tuolloin hyvin kaksi jakoinen. Miestä en enää tuossa vaiheessa nähnyt perheenpäänä ja vastuunkantajana. Tuolloin jos miehen satuin tapaamaan se oli minulle käytännössä joko hyväystävä tai hetkellinen viihdyke. Miehellä ei käytännössä ollut minulle muuta arvoa kuin se, että jos jollain tapaa koin hyötyväni miehestä niin mies sai olla ja jäädä maailmaani siksi aikaa kunnes en enää tarvinnut häntä. Miestä tarvitsin tuolloin ainoastaan asioihin joita rahalla en saanut. Kaiken muun niin sanotun miesten miehisen työn sain rahalla, jos sitä vain minulla oli.
Näin siis eli omassa maailmassani ja kaikkivoipaisuudessani kunnes tapasin mieheni 8- vuotta sitten. Hänessä näin sitä mitä en miehessä ennen ollut tavannut. Suhde mieheen alkoi etäisenä. Tapasin miestä vain viikonloppuisin, minä ainoastaan, ei lapseni. Miehessä näin elämän perusarvoja, joita itsekin olin aina halunnut noudattaa. Näin sukurakkauden, joka minulta ja lapsiltani puuttui. Näin maan läheisyyden, elämän todellisuuden sen karussa yksinkertaisuudessaan. Elin sanan mukaisesti kuin pellossa, peltojen keskellä. Elin viikonloppuisin poissa urbaanista city-kultuurista ja yritin ammentaa maalta ja metsistä sekä vesistöstä voimaa itselleni niin, että pystyisin myös jakamaan sitä lapsilleni.
Näin jatkui vuoden ennen kuin uskalsin tuoda miehen lapsieni elämään. Tämä mies- lapsisuhde on tähän päivään asti pysynyt ainoastaan ystävä pohjalla eli en ole odottanut heidän suhteeltaan mitään enempää. Ja niin on ollut hyvä. Suhteeni edelleen mieheen pysyi vain viikonloppu ja ns lomasuhteena mutta se oli paras ratkaisu siinä elämän vaiheessa kaikille.
Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja koen, että minun sekä lapsieni on aika lentää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti